Tämä bloginviritelmä on yritys ymmärtää mistä elämässäni on kyse. Miksi ihmeessä sokeri on niin ihmeellinen asia? Addiction, varsinkin kun sen heittää anonyymisti ja englanniksi, kuulostaa lähinnä vitsiltä. Mä olen itsekin vasta nyt tajunnut että saattaa hyvinkin olla että omalla kohdallani ei olekaan ehkä kyse kevyestä läpästä, liioitellusta heitosta, loppukevennyksestä. Mä olen aina syönyt makeita juttuja. Mä olen myös aina haaveillut supermallin kropasta. Molemmat ovat asioita joiden avulla kuvittelen pääseväni vähän kuin turvaan pahalta maailmalta. Kun joku stressaava, ylivoimainen tai ahdistava tilanne tulee, mulla on kaksi pakotietä: 1) Syön jotain makeaa (paljon) unohtaakseni kaiken, sumentaakseni pääni, tai sitten 2) mun on tehtävä itseni täydelliseksi, ei keskivertoiseksi, vaan täydelliseksi supermallin vartalon omaavaksi gaselliksi, koska täydellisen näköiset ihmisethän selviävät kaikesta, eikö vain?
Erityisesti sosiaalisissa tilanteissa mä toivoisin olevani supernainen joka handlaa kaiken. Kuin joku elokuvan tähti jolla on aina oikeat sanat takataskussaan ja mokaillessaanikin on niin ihana että kaikki mukamas-epätäydellisyydetkin saa sen näyttämään vaan entistä söpömmältä ja rakastettavammalta. Supernainen, joka osaa puhua asiat halki ja selvittää toisten riidat ja yhtäkkiä kaikki taas tulee toimeen keskenään ja sukulaiset lakkaa vihaamasta toisiaan. Sen sijaan mä olen paennut omaan maailmaani, jossa yritän unohtaa että kaikki eivät rakastakaan toisiaan.
On vaikea kuvata miten merkittävää on edes vähän ymmärtää, kirjoittaa auki, kertoa tätä itselleen. Sokerihumala tuo niin autuaan unohduksen, mutta vain hetkeksi. Sen jälkeen sitä miettii, että mikä ihme mua vaivaa. Mä olen monta kuukautta miettinyt mikä mua vaivaa osaamatta vastata omaan kysymykseeni. Nyt jotain siitä on tässä laitettu sanoiksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti