Yet full of shit. Vähän raflaava heitto otsikkoon. Mutta kuvaava monessa mielessä. Tällä hetkellä varsinkin siitä näkökulmasta, että I keep eating shit. Mutta sitä sisäistä paskaa on monenlaista.
Karma is a bitch. Kun mä olin teini-ikäinen pieni kusipää, halveksin salaa mielessäni lihavia ihmisiä. Kun itse on sporttinen ja kaunis ja ihailtu, on helppoa olla sisäinen kusipää. Kuvittelin olevani tosi hyvä ihminen koska muutkin luuli niin, mutta sisäisesti mulla oli tosi paska asenne toisia ihmisiä kohtaan. Olin ylpeä ja kuljin nenä pystyssä koska olin niin kaunis, mutta esitin tosi nöyrää ja hyväntahtoista ja kaikkia rakastavaa ihmistä. Kun näin lihavia ihmisiä, olin ihan kauhuissani, ja sanoin mielessäni että musta ei ikinä tule tuollaista. Miten toi kehtaa näyttää tolta. Mä ihan tosissani ajattelin, että jos mä näyttäisin tuolta, mä pysyisin sisätiloissa ja paastoisin niin kauan että olisin taas laiha. Jep, moni kakku päältä kaunis. Mä olin sisäisesti tosi paska ihminen.
Tunsin yhden todella lihavan ihmisen. Se oli tosi mukavan oloinen tyyppi ja se pukeutui hienosti kiloistaan huolimatta. Muistan että sillä oli aina tosi makeita kenkiä. Niissä saattoi olla korkoa ihan sikana, ja ne oli mahtavan näköiset, mutta ne nosti pituutta joten ne ihanat kengät sai sen näyttämään vielä suurikokoisemmalta. Koska mä olin kusipää, mua nauratti se. Toisaalta osasin kyllä arvostaa sitä että hän osasi kantaa itseään ja kilojaan eikä tuntunut häpeävän kilojaan ja osasi nauttia hienoista vaatteita ja kengistä siitä huolimatta. Suurin osa tietämistäni lihavista ihmisistä yritti piiloutua mustiin huomaatattomiin telttoihin.
Olin ulkomailla pari kuukautta kun ensimmäistä kertaa aloin lihoa ja saavutin normaalipainon ylärajan ja pääsin lievän ylipainon asteikon ensimmäisille askelmille. Olin kauhuissani. Näin yöllä painajaista että olin yhtä lihava kuin tämä tuntemani lihava tyttö. Halusin ryhtyä paastolle. Asuintoverini puhuivat minulle järkeä ja sanoivat että sen kun lakkaat syömästä keksejä kahvin kanssa. Aloitimme myös joka aamuiset kävelylenkit. Paino hieman tuli alas, mutta ei kokonaan. Olin siihen saakka aina syönyt lähes mitä tahansa halusin, ja jopa kekseistä luopuminen tuntui epäreilulta. Tästä on nyt yli kymmenen vuotta aikaa. Tällä hetkellä olen jo monta vuotta näyttänyt juuri samalta kuin tuo tuntemani tyttö. Käytän ihania vaatteita, en suostu pukeutumaan telttoihin enkä suostu tuntemaan huonommuutta siitä että olen läski. En tosin pysty käyttämään korkokenkiä, sillä en voi kuvitella kuinka korkealle se ison perseeni nostaisi, varmaankin suoraan lyhyempien ihmisten silmien eteen.
Karma is a bitch. Ansaitsen todellakin sen että lihoin yhtä lihavaksi ja ehkä vielä läskimmäksi kuin kaikki ne joita mielessäni katsoin pitkin nenän vartta ja kuvittelin olevani parempi kuin he, vain siksi että olin laihempi. Olin paska ja ansaitsen jokaisen ylimielisen katseen jotka nyt saan hoikemmilta tytöiltä kaupungilla. Yritän olla huomaamatta niitä, mutta tiedän ansaitsevani joka ikisen. Menin jokin aika sitten kauppaan jossa myydään aika pieni kokoisia vaatteita. Halusin piipahtaa katsomassa tarjontaa, vaikka tiesin, että isoin L-kokokin siinä kaupassa on minulle liian pieni. Miesmyyjä katsoi minua säälien. Ei ilkeästi, vaan rehellinen sääli silmissään. Sen katse sanoi että sori, ei meillä ole vaatteeita sun kokoisille. Mä ansaitsin sen. Mä katsoin sitä takaisin suoraan silmiin ja otin paskan vastaan ja sanoin itselleni että niele nyt tämä kusipää, muistatko ne kaikki katseet joilla sä itse löit lihavia alaspäin muutama vuosi sitten!?!
I was such a bitch.
Mutta ehkä nyt olisi jo aika saada armahdus. Ehkä nyt voisin antaa itselleni anteeksi. Eikö nyt olisi jo aika lakata rankaisemasta itsenäni. Eikö olisi jo aika tulla ulos piilosta ja saada anteeksi.
